Teatteria moneen makuun

Teatterin tehtävä ajatusten ja tunteiden herättäjänä sekä niiden tulkkina on moninainen. Osa katsojista hakee teatterista lohtua arjen harmauteen, osa päivän ongelmiin kantaa ottavia näytelmiä ja suuri joukko säihkyviä musiikkielämyksiä. Ohjelmiston suunnittelijoilta ja teattereiden johdolta edellytetäänkin lähes ennustajan kykyjä, jotta korkea taiteellinen taso ja hyvä taloudellinen tulos ovat saavutettavissa.

Suurista tuotantokustannuksista huolimatta kassamagneetteja ovat musikaalit, jotka avaavat monessa teatterissa syyskauden. Oulun eteläpuolisten teattereiden ohjelmistoissa tänä syksynä näyttävät perinteistä musikaalia edustavan My Fair Lady ja Viulunsoittaja katolla. Näitä uudempia ovat Tampereen Työväen Teatterissa (TTT) Chicago, Lahdessa Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen ja Kouvolassa Rebekka. Helsingin Kaupunginteatteri esittää uutta menestystuotantoa lähes suoraan New Yorkista: suurella näyttämöllä Wicked ja Studio Pasilassa Next to Normal, joka on kuuden hengen musikaali perheen elämää varjostavasta äidin sairaudesta.

Perheen ongelmista, miehen juopottelusta ja sen aiheuttamista järkyttävistä seurauksista, kertoo myös Kotkan Kaupunginteatterissa esitettävä Sirkku Peltolan musikaali Suruttomat, joka perustuu Minna Canthin näytelmään Työmiehen vaimo. Toinen kotimaisen musikaalin suosiota tavoitteleva esitys on Lappeenrannan Kaupunginteatterin Humppamusikaali. Molemmat näistä musikaaliksi nimitetyistä teoksista, jotka kuvaavat oman aikansa realismia, saattavat yllättää perinteisen musikaaliyleisön. Kotka ei tästä näytelmäkirjailijana ansioituneen Sirkku Peltolan teoksesta ole onnistunut saamaan suurta yleisöä houkuttelevaa menestystarinaa.

Sirkku Peltolan puhenäytelmistä Suomen hevonen -trilogiaan kuuluvat näytelmät ovat ilmestymisensä jälkeen olleet jatkuvasti jonkin teatterin ohjelmistossa. Oulussa esitetään trilogian ensimmäistä osaa eli Suomen hevosta. Kolmannen osan, Lämminveriset, ensi-ilta on TTT:ssä ensi vuoden alkupuolella.

Suomalainen nykynäytelmä onkin hyvin edustettuna teattereissa. Oulun eteläpuolella ainakin kolmella näyttämöllä Alide ja Zara naulitsevat katsojat keskittymään Sofi Oksasen Puhdistuksen parissa. Anna Krogeruksen näytelmissä pureudutaan nyky-yhteiskunnan ajankohtaisiin teemoihin. Kuin ensimmäistä päivää käsittelee jaksamista työelämässä ja Parhaissakin perheissä puolestaan pohtii kaikkialle - jopa kotiin - hiipivää yksinäistymistä. Kotimaista komediaa kaipaavan kannattaa mennä katsomaan Sinikka Nopolan hulvattomia Eila ja Rampe -näytelmiä. Poliittisesta satiirista kiinnostuneille on tarjolla Jari Tervon romaanista dramatisoitu Koljatti ja Jari Juutisen Kekkonen, johon musiikin on säveltänyt Kaj Chydenius. Aika näyttää, onko näistä nykynäytelmistä tulevaisuuden klassikoiksi.

Kotimaista klassikkotekstiä on hyödynnetty Kotkan Kaupunginteatterin syksyllä ohjelmistossa olleessa näytelmässä Maailma alkaa vasta. Dramaturgi Seppo Parkkisen ja ohjaaja Kaisa Korhosen onnistunut yhteistyö perustuu Toivo Pekkasen romaaniin Jumalan myllyt. Näytelmä pääsi viime kesänä arvostetun Tampereen teatterikesän ohjelmistoon. Hämeenlinnan teatteri ”tarjoaa katsojille ruisleipää”. Näin totesi Niskavuoren vanhaa emäntää Loviisaa esittävä näyttelijä Ritva Oksanen itsenäisyyspäivänä presidentin linnassa. Näytelmän Niskavuori – Loviisan tarina ovat dramatisoineet Kaisa ja Matti Kuikkaniemi. Näytelmän yksinoikeus on myönnetty Hämeenlinnan teatterille, jonne menoa Niskavuori-fanina ja Ritva Oksasen ammattitaidon ihailijana odotan innolla. Hämeenlinnan teatteri on saavuttanut useiden vuosien aikana mainetta näytelmillä, jotka ovat olleet helmiä teattereidemme tarjonnassa.

Helmistä ja timanteista koostuu yleensä myös päänäyttämömme Kansallisteatterin ohjelmisto. Kansallisteatteri täyttyy ilta illan jälkeen niin laadukkaiden näytelmiensä kuin valovoimaisien näyttelijöidensä ansiosta. Laajaa näkyvyyttä on tänä syksynä saanut muun muassa 50-vuotistaiteilijajuhlaansa viettävä Esko Salminen. Hänen juhlanäytöksensä oli 15.11.2010 Eugene O´Neillin näytelmä Pitkän päivän matka yöhön, jonka ensi-ilta oli jo yli vuosi sitten. Niin ikään paljon näkyvyyttä saanut näytelmä on Paul Austerin Mr Vertigo, jonka yhdessä suuressa roolissa on veteraani-näyttelijä Tea Ista. Tämä Kristian Smedsin ohjaama mestariteos on saanut arvostelijoilta ihastuneen vastaanoton. Fjodor Dostojevskin Idiootin pääosassa oleva Hannu-Pekka Björkman on nykyisin yksi Suomen työllistetyimmistä näyttelijöistä. Monipuolisena osaajana hän sai vastaanottaa yhden vuoden 2010 Suomi-palkinnoista.

Kuten lähes kaikki teatterit myös Kansallisteatteri muistaa lapsikatsojia, joille se tänä syksynä tarjoaa nähtäväksi Kymmenen tikkua laudalla ja pienimmille Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun. Tampereen Teatteri esittää Euroopan kantaesityksenä sovituksen Selma Lagerlöfin romaanista Peukaloisen retket.

Kolme iloista rosvoa, Kaislikossa suhisee sekä Fedja setä kissa ja koira ihastuttavat vuodesta toiseen. Uusina yrittäjinä suosikkien joukkoon pyrkivät Risto Räppääjä ja Herra Hakkarainen. Tampereen Työväen Teatterin näyttämöllä nähdään suomenkielisenä kantaesityksenä Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander. Se on myös Svenska Teaternin ohjelmistossa. Näytelmä on kuitenkin tarkoitettu hiukan varttuneemmille lapsille. Tampere suosittelee esitystä 12 vuotta täyttäneille. Lisäksi ruotsiksi häärii Pippi Långstrump Svenska Teaternissa, jonka muukin ohjelmisto on ruotsinkielistä.

Nyt alkaa jo hengästyttää, vaikka vielä on kertomatta lukuisista loistavista näytelmistä. Helsingissä Ryhmäteatteri ja Q-Teatteri säväyttävät aina valinnoillaan samoin kuin monet pienet teatterit. Maakunnissa laitosteattereiden lisäksi harrastajateatterit saavat katsojat innostumaan laadukkaasti toteutetuista esityksistään. Karhulan Työväennäyttämöllä, joka sai vuoden 2010 harrastajateatteripalkinnon, hauskuuttaa Hilja Valtosen Vaimoke ja Haminan teatterissa Ken Ludwigin farssi Diivat. Molempien teattereiden esitykset ovat paikallisen väestön suuressa suosiossa.

Stand up-esitykset ja iprovisaatioteatteri ovat saaneet jalansijan teattereissa. Esitykset ovat yleensä teattereiden tilaamia vierailunäytäntöjä, joiden hyvin ajoitettu tilannekomiikka saa yleisöltä raikuvat naurut, ja sehän on idean tarkoituskin. Vuosittain Kotkassa milloin ajankohtaista kabareeohjelmaa tai musiikkipitoisia tuotantoja on esitetty kautta maan tunnetuksi tulleessa entisessä merimieskapakassa Kairossa. Se on saavuttanut teatterimme näyttämönä vakiintuneen suosikkiaseman vuonna 1986 ensi-iltansa saaneesta Maratontansseista lähtien.

Teatterimme kautta Suomen tarjoavat todella jokaiselle jotakin laadusta tinkimättä, oli sitten kysymys tragediasta, komediasta tai musikaalista. Ai niin, lopuksi on vielä mainittava Kvartetti. Tällä näytelmällä Neil Hardwick näyttelijöineen on saanut aikaan 31.1.2002 alkunsa saaneen kansanliikkeen, jota ei näytä pysäyttävän mikään. Eikä tarvitsekaan, sillä tarjolla on taidetta - teatteritaidetta!

T.R.

Lähteet:

Internet / Teattereiden sivustot

Event / Lippupisteen tapahtumat ja elämykset, talvi 2010-2011

Voima-lehti n:o 9/2010

Nykyteatteria?

Tutkimusten mukaan noin puolet suomalaisista käy teatterissa ainakin kerran vuodessa. Mieluiten suomalaiset katsovat kotimaista komediaa. Esityksen valintaan vaikuttavat vahvasti myös hinta sekä siinä esiintyvät näyttelijät. Myös teoksen tunnettuvuudella on vaikutuksensa esitystä valittaessa.

Kotimainen nykyteatteri kiinnostaa siis suomalaisia yhä edelleen, vaikka erilaisiä sähköisen viestinnän muotoja nousee jatkuvasti kilpailemaan suosiosta. Mitä nykyteatteri sitten on? Nykyteatteri on käsite, joka voidaan määrittää hyvin monin tavoin. Joidenkin asiantuntijoiden ja tutkijoiden mielestä nykyteatteri on aikaansa sidottua teatteria. Se on teatteria, jota tehdään juuri nyt, vuonna 2010. Toisten mielestä nykyteatteri käsittää 60-luvulle ja sen jälkeiseen aikaan sijoittuvan teatterin. Joidenkin mielestä käsitettä ei ole syytä sitoa aikaansa, vaan ajatella sitä ilmiönä, jossa pyritään uusin teatterin keinoin löytämään tuoreita ajatuksia ja näkökulmia. Tällaisestä näkökulmasta katsottuna nykyteatteri voidaan rinnastaa esimerkiksi nykytanssiin tai nykytaiteeseen. Määritellään nykyteatteri millä tavoin tahansa, yhtäläinen mielipide on, että sitä tehdessä tulisi löytää aina jotain uutta. Nykyteatterille asetetaan paineita vaatiessa sitä jatkuvasti uudistumaan muun maailman mukana.

Nykyteatteri liitetään usein termeihin kokeellinen ja kokeileva teatteri. Erityisesti silloin, kun nykyteatteri määritellään uutta luovaksi ilmiöksi, nämä termit nousevat usein esiin. Kokeellisuudella tarkoitetaan juuri uusia tapoja etsiä ja löytää. Kokeilemalla voidaan teatterissa löytää jotain uutta ja ennennäkemätöntä. Yleisesti ottaen kokeellisella teatterin tekemisellä pyritään nimenomaan avaamaan käsityksiä ja tuulettamaan perinteisiin jämähtäneitä työskentely- ja ilmaisutapoja. Termeillä on kuitenkin myös vahva negatiivinen lataus. Joidenkin mielestä kokeellinen teatteri on usein teennäistä pyrkyryyttä, jossa ei päästä muuhun kuin tekotaiteelliseen ja sisäänpäinkääntyneeseen lopputulokseen. Tälläisiä mielipiteitä löytyy niin katsojien, kriittikkojen kuin teatterin ammattilaistenkin keskuudessa. Mistä tälläiset mielipiteet syntyvät? Kaikki tekijät eivät pysty aidosti puhuttelevaan, uudenlaiseen ilmaisun tapaan, vaan vääntävät väkisin liian vaikeaa taidetta, jota eivät lopulta itsekkään ymmärrä. Taiteen ei tarvitse olla helppoa tai itsestäänselvää. Pyrkimyksenä olisi kuitenkin koskettaa muitakin kuin itse tekijöitä.

Teatterialan lehdissä ja muissa alan keskusteluissa usein parjataan laitosteattereiden taipumusta pelata varman päälle tuomalla ensi-iltaan yhä uudestaan perinteiset musikaalit ja kansaan uppoavat farssit. Toivotaan, että pientenkin kaupunkien teattereilla olisi uskallusta ottaa ohjelmistoonsa jotakin erilaisempaa ja kokeilevampaa. Laitosteattereiden ahdinko on kuitenkin helppo ymmärtää. Riskinotto vaatii paljon rohkeutta, koska lipputulot pitävät talouden tasapainossa. Toki monet laitosteatteritkin tuottavat silloin tällöin jotakin uskaliaampaa. Näissä tapauksissa on tyypillistä, että teokset saavat kriitikot puolelleen, mutta esitys ei löydä katsojiaan. Isommissa kaupungeissa ja pääkaupunkiseudulla on helpompi tarttua uskaliaisiin aiheisiin rajoja rikkovalla otteella, koska katsojia on yksinkertaisesti enemmän. Tutkimusten mukaan erityisesti laitosteattereiden penkkejä eniten kuluttavat keski-ikäiset, hyvätuloiset naiset. Useimmilla heistä, kuten myös muistakin teatterin suurkuluttajista, ensisijainen tavoite on tulla teatteriin viihtymään. Liian raskaat ja vaikeasti ymmärrettävät teokset eivät välttämättä täytä tätä halua.

Joskus teattereiden rohkeat vedot tuottavat hedelmää. Esimerkkinä Kotkan kaupunginteatterissa marraskuussa 2009 ensi-iltansa saanut nuorten elämää, rakkautta, seksiä ja itsensä etsimistä ja löytämistä käsittelevä Rakkausjuttu. Näytelmä oli tapaus Kotkassa jo siinä mielessä, ettei kaupunginteatteri ollut tehnyt talon omin voimin näytelmää nuorille miesmuistiin. Näytelmä oli rohkea ja raikas. Pirstaleista juonta kuvattaessa käytettiin hyväksi videotekniikkaa, joka lisäsi moniulotteisuutta teokseen. Työryhmän rohkea ja ennakkoluuloton asenne ja ote saivat kiitosta niin kriitikoilta kuin yleisöltäkin. Rakkausjuttu löysi hyvin yleisönsä. Työryhmä sai houkuteltua teatteriin nuorisoa, jota yleensä on vaikea saada lähtemään teatteriin. Tämä osoitti sen, kuinka pienenkin kaupunginteatterin riskinotto voi tuottaa hienon tuloksen. Rakkausjuttu poikkesi rajusti teatterin muusta linjasta, ja uskon juuri nyky-aikaisen ja raikkaan lähestymistavan houkutelleen myös nuoret teatteriin.

Uusia näkökulmia ja ajatuksia voi löytää myös koko kansan tuntemista klassikoista. Tarttuminen klassikoihin uudella otteella vaatii suurta rohkeutta. Hyvänä esimerkkinä vuonna 2007 Kansallisteatterissa ensi-iltansa saanut Kristian Smedsin Tuntematon Sotilas. Smedsin ja hänen työryhmänsä näkemys Linnan Tuntemattomasta sotilaasta herätti suunnattoman kohun puolesta ja vastaan. Valtavan menestyksen saanut esitys herätti ristiriitaisia tunteita. Puolustajien mielestä Smedsin tulkinta teki kunniaa Linnalle ja onnistui tuomaan Linnan sanoman uskottavan koskettavasti tähän päivään. Joidenkin mielestä rajoja rikkova teos oli jopa ratkaiseva suunnan näyttäjä muuten pysähtyneessä suomalaisessa teatteri- ja kulttuurielämässä. Vastustajat kokivat teoksen vastenmieliseksi ja loukkaavaksi. Heidän mielestään teos oli teennäisen provosoiva ja suurta klassikkoa halventava.

Tälläinen kuohunta yhdestä näytelmästä osoittaa teatterin suuren arvon. Smedsin huippusuosittu teos herätti ihmisissä tunteita, niin positiivisia kuin negatiivisiakin. Esitys herätti keskustelua, ei pelkästään Linnan kuvaamasta ajasta ja maailmasta, vaan myös tästä päivästä ilmiöineen. Smedsin luoma liitäntä tämän päivän ilmiöihin, tapahtumiin ja henkilöihin nosti valtavan kohun. Ilman kuohuvaa kohua ei olisi syntynyt keskustelua. Smeds siis onnistui siinä mihin moni teatterintekijä pyrkii jokapäiväisessä työssään.


Teatterimaailmassa, kuten muissakin taiteen maailmoissa, on tapana vertailla, kritisoida, keskustella ja lokeroida erilaisia osa-alueita ja työskentelytapoja. Pyrkimyksenä on usein laittaa taiteen ja teatterin muotoja paremmuusjärjestykseen, mikä ei mielestäni palvele teatteria millään tavalla. Toisten mielestä teattereiden tulisi sinnikkäästi puskea ohjelmistoihinsa suuria klassikoita ja tätä kautta kunnioittaa, säilyttää ja siirtää kulttuuriperintöä eteenpäin. Ajatus on jalo, ja klassikot tulevat toivon mukaan säilyttämään asemansa teattereissa. Klassikoissa on kuitenkin jämähtämisen vaara, tekijöidensä tukeutuessa liiaksi kuuluisaan tekstiin. Klassikkoa on rohkeidenkin tekijöiden vaikea uhmata, vaikka se voisikin tehdä hyvää niin tekijöille, katsojille kuin teoksillekin.
Joidenkin mielestä kevyet musikaalit ja iloittelevat farssit on turhamaista hölynpölyä, joilla ei ole mitään tekemistä oikean taiteen ja teatterin kanssa. On kuitenkin mahdotonta kiistää, etteivätkö tälläiset teokset hyvin tehtyinä purisi yleisöön. Kevyttä teatteria puolustavat käyttävät usein argumentteinaan sitä, kuinka paljon juuri nämä teatterin muodot vaativat lahjakkuutta ja monipuolisuutta tekijöiltään. Oma mielipiteeni on, että jos jokin saa ihmisen hetkeksi tuntemaan olonsa hyväksi ja kevyeksi, tälläinen taiteen muoto ei missään nimessä voi olla turha. Ymmärrän arvostelijoita siinä mielessä, että usein näissä osa-alueissa turvaudutaan vanhoihin kaavoihin tylsyydenkin uhalla. Usein unohdetaan, että myös kevyen teatterin muodoissa voidaan löytää ja kokeilla jotakin uutta ja ennennäkemätöntä.

Aiemmin mainitsemissani teatterin muodoissa on puolensa ja niistä kaikki voivat puhutella katsojaa yhtä lailla modernimman ja kokeellisemman teatterin kanssa. Antaisin kuitenkin suuren arvon uusille teksteille ja tavoille tehdä nykyteatteria. Erityistä lahjakkuutta ja pelisilmää vaatii uuden luovuuden ja kuuluisan klassikon tai vaikkapa kevyen komedian yhdistäminen.

Mikä on sitten niin sanottua oikeaa taidetta ja teatteria? Alan lehtiä ja muita keskusteluja seuratessa tulee usein tunne, että sen pitäisi olla jotakin hyvin vaikeaa ja omituista. Monissa nykyteatterin teoksissa sorrutaan yliyrittämiseen ja päälleliimattuun tekotaiteellisuuteen yritettäessä saada teoksesta mahdollisimman moniulotteinen- ja tasoinen. Mielestäni olisi kuitenkin tärkeää muistaa, että teatterikin on ”vain” teatteria, ei sen enempää eikä vähempää. Mieleen tulee sanonta: ”Vähemmän on enemmän.”

M-M.M
Lähteet:
Teatteri-lehti
Helsingin Sanomat
Kymen Sanomat
Kotkan kaupunginteatteri
Internet

Kirjasta elokuvaksi 2000-luvulla

Kirjoista on tehty paljon erilaisia elokuvia Margaret Mitchellin Tuulen viemästä lukuisiin satukirjoihin. Viimeisen kymmenen vuoden aikana tällaisia elokuvia on valmistunut yhä enemmän. Etenkin bestseller-kirjoista suurin osa kääntyy nykyisin myös elokuvaksi. Yhdysvalloissa näitä elokuvia on valmistunut hyvin paljon, mutta muuallakin maailmassa niitä on tehty, myös Suomessa.


Kotimaiset

Suomalaisista elokuvista mainittakoon Arto Paasilinnan humorististen kirjojen pohjalta valmistuneet komediat Hurmaava joukkoitsemurha (2000) ja Kymmenen riivinrautaa (2002). Katja Kallion kirjoittamasta rakkausromaanista Kuutamolla tehtiin elokuva vuonna 2002. Leena Landerin romaaneista koulukotikuvaus Tummien perhosten koti valmistui 2008, samoin kuin Käsky, jonka tapahtumat sijoittuvat vuoden 1918 sisällissodan aikoihin. Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie oli myyntimenestys vuonna 2002 ja elokuvakin keräsi yleisöä hyvin 2004. Se kertoi, kuinka kalliiksi voi käydä unelma omakotitalosta Helsingissä.

Klaus Härön elokuva Äideistä parhain on saanut mainetta myös maamme rajojen ulkopuolella. Sen pohjana on Heikki Hietamiehen romaani suomalaisista sotalapsista Ruotsissa.

Suomalaisista kirjoista on elokuviksi juuri nyt syksyllä 2009 valmistunut sekä Veikko Huovisen korpifilosofi Konsta Pylkkäsestä kertova Havukka-ahon ajattelija että Väinö Linnan uudelleen filmatisoitu Täällä Pohjantähden alla, joka kertoo Koskelan perheen vaiheista1900-luvun alkupuolella. Toinen osa Pohjantähdestä ilmestyy tosin vasta vuonna 2011. Ruotsinkielisistä kirjoista on elokuviksi tehty Kjell Westön Leijat Helsingin yllä (2001) ja Lars Sundin pohjalaiskuvaus Colorado Avenue (2007).

Satukirjoista tehdään aika vähän elokuvia. Suomessa on ilmestynyt vain Sinikka ja Tiina Nopolan lastenkirjoihin perustuvat Heinähattu ja Vilttitossu, jossa ei ole ollenkaan väkivaltaa ja joka kertoo kahdesta pienestä tytöstä, sekä Risto Räppääjä, jossa on päähenkilö nuori poika. Suomalaiseksi voidaan laskea myös Suomessa vuonna 2006 animaatiosarjasta muokattu Muumi ja vaarallinen juhannus. Tove Jansson oli alkujaan mukana sarjan tekemisessä.


Fantasia ja sci-fi

Menestynein kirjasta tehty elokuva viime vuosikymmenellä on ollut Taru sormusten herrasta. J.R.R. Tolkienin fantasiakirjan pohjalta tehtiin kaikkiaan kolme elokuvaa: Sormusten ritarit (2001), Kaksi tornia (2002) ja Kuninkaan paluu (2003). Ne kertovat tarinan hobiteista, jotka matkaavat uuteen kotiinsa mukanaan ihmeitä tekevä sormus.

Toinen fantasiasarja, joka on melkein yhtä suosittu - sekä kirjoina että elokuvina - on Harry Potter. J. K. Rowlingin kirjoittamat kirjat ilmestyivät vuosina 1997 - 2007. Elokuvista ovat ilmestyneet Harry Potter ja viisasten kivi 2001, Harry Potter ja salaisuuksien kammio 2002, Harry Potter ja Azkabanin vanki 2004, Harry Potter ja liekehtivä pikari 2005, Harry Potter ja Feeniksin kilta 2007 ja Harry Potter ja puoliverinen prinssi 2009. Viimeinen osa, Harry Potter ja kuoleman varjelukset, tullee näillä näkymin elokuvateattereihin kahtena eri elokuvana 2010 ja 2011. Sarja kertoo velhopoika Harry Potterin kouluajasta Tylypahkan sisäoppilaitoksessa.

Muista fantasiaelokuvista mainittakoon vampyyripojasta kertovat Twilight- sarjan Houkutus (2008) ja Uusikuu (2009), jotka perustuvat Stephenie Meyerin kirjoihin. Sarja saanee jatkoa tulevaisuudessa. Samoin voi jatko-osia saada Linnunradan käsikirja liftareille (2005), jonka perustana on Douglas Adamsin samanniminen kirja.

Täydellinen floppi oli sen sijaan John Travoltan ohjaama Taistelukenttä maa (2009), joka perustui skientologian perustajan L. Ron Hubbardin kirjaan. Myös elokuva Kultainen kompassi (2007) oli Yhdysvalloissa melkoinen pettymys, vaikka muualla maailmassa se menestyi. Sen pohjana oli Philip Pullmanin trilogian Universumin tomu ensimmäinen osa. Jatko-osista ei vielä ole täyttää varmuutta.

Varsin lohduttoman tulevaisuuden kuvan tarjoaa elokuva Tie (2009), joka perustuu Cormac McCarthyn kirjaan. Siinä mies ja poika vaeltavat ydinsodan runteleman maiseman halki kohti rannikkoa vältellen aseellisia jengejä.


Toiminta ja kauhu

Dan Brownin kirjat Da Vinci-koodi ja Enkelit ja demonit olivat maailmanmenestyksiä. Niistä filmatut elokuvat vuosina 2006 ja 2009 olivat myös varsin suosittuja. Ne käsittelivät salaisia uskonnollisia veljeskuntia, josta nousi kohu roomalaiskatolisten joukossa. James Bond-elokuvista mainittakoon Ian Flemingin kirjaan pohjautuva Casino Royale vuodelta 2006, jossa uutena Bondina on Daniel Craig. Virolainen sotaelokuva Nimet marmoritaulussa (2002) perustui Albert Kivikasin romaaniin Viron vapaussodasta 1919.

Kauhuelokuvista mainittakoon Thomas Harrisin romaaneihin pohjautuvat Hannibal (2001), joka oli jatkoa vuonna 1991 filmatulle Uhrilampaille, ja Punainen lohikäärme (2002), joka puolestaan sijoittuu tarinassa ajallisesti ennen näitä toisia. Ne kaikki kertovat psykopaatti Hannibal Lecterin elämästä. Stephen Kingin romaaneista on viime vuosina kuvattu ainakin Unensieppaaja vuonna 2003.


Draama

Älä liiku (2004) pohjautuu Margaret Mazzantinin romaaniin, jossa onnettomuudessa loukkaantuneen tytön isä muistelee 16 vuotta aiemmin tapahtunutta rakkaussuhdetta siivoojaan. Melodraama kertoo intohimosta, rakkaudesta, uskottomuudesta ja syyllisyydestä.

High Fidelity (2000) puolestaan on amerikkalaistettu britin (Nick Hornby) kirjoittama anekdoottinen levykauppiaan päiväkirja. Fast food nation (2006) on alkuaan dokumentaarinen Eric Schlosserin kirja, joka kertoo pikaruokateollisuudesta kolmen eri näkökannan kautta. Islantilainen elokuva 101 Reykjavik (2000) perustuu samannimiseen Hallgrimur Helgasonin kirjaan.

Lukija vuodelta 2008 on yhdysvaltalainen lähihistoriallinen elokuva, joka pohjautuu Bernhard Schlinkin romaaniin. Siinä mies lukee ääneen kirjoja entiselle keskitysleirin naisvartijalle, joka ei osaa itse lukea. Ilmiantajan (2009) pohjana on Kurt Eichenwaldin kirja The Informat, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin. Elokuva kertoo enemmän hoitamattomasta mielisairaudesta kuin kartellista liike-elämässä. Amerikan Psyko vuodelta 2000 on satiirinen kuvaus 1980-luvun Yhdysvalloista. Se pohjautuu Brett Easton Ellisin romaaniin.

Fridan (2003) pohjana on Hayden Herreran teos Frida Kahlosta, meksikolaisesta taidemaalarista. Perhonen lasikuvussa (2007) on aivohalvaantuneen ranskalaisen Jean Dominique Baubyn omaelämäkerta, jonka hän "kirjoitti" silmiä räpyttämällä. Bauby kuoli pian kirjan ilmestymisen jälkeen. Luokassa (2008) kirjan kirjoittaja Francois Begaudeau esittää itseään, opettajaa pariisilaisen lähiön yläasteella vuoden verran yhteiskunnallisesti tiedostavassa elokuvassa.


Romantiikka

Bridget Jones - elämäni sinkkuna (2001) teki pääosan esittäjästä Renée Zellwegeristä maailmankuulun. Elokuvan pohjana on Helen Fieldingin romaani. Katarina Mazettin romaani Parfyymia peräkammarissa sai elokuvana nimekseen Naapurihaudan kaveri (2002). Se kertoo kahdesta leskestä, jotka tutustuvat hautausmaalla käydessään vierekkäisillä haudoilla. Sophie Kinsellan romaaneihin Himoshoppaajan salaiset unelmat ja Himoshoppaaja vierailla mailla perustuva elokuva Himoshoppaajan salaiset unelmat (2009) on romanttinen komedia naisesta, jonka intohimona on tavaroiden ostelu. P.S. Rakastan sinua (2007) on irlantilaisen Cecelia Ahernin menestyskirjaan perustuva elokuva Hollysta, joka leskeksi jäätyään saa kirjeitä kuolleelta aviomieheltään.


Sadut

Saduista Jali ja suklaatehdas (2005), joka perustuu Roald Dahlin samannimiseen satukirjaan, on filmattu aikaisemminkin. Samoin on laita Jules Vernen kirjaan perustuva Maailman ympäri 80 päivässä (2204), jonka tarinaa on hiukan muunneltu elokuvaan. Narnian tarinat vievät lapset maahan, jossa eläimet puhuvat. Ne on kirjoittanut C.S. Lewis. Elokuvat ovat ilmestyneet seuraavasti: Velho ja leijona 2005, Prinssi Kaspian 2008 ja Kaspianin matka maailman ääriin ilmestyy vuonna 2010. Silta salaiseen maahan (2007) perustuu Katerine Patersonin palkittuun kirjaan. Se kertoo pojasta ja tytöstä, jotka luovat mielikuvitusmaailman, josta saavat voimia nousta koulukiusaajia vastaan.



Muitakin elokuvia on kirjoista tehty kuin tässä mainitut. Elokuvista kirjoja ei useasti tehdä, vaikka Alistair MacLean kerran niin tekikin. Hän innostui kirjoittamaan aikoinaan kirjan elokuvaan Kotkat kuuntelevat laatimansa käsikirjoituksen perusteella. Elokuva ei aina vastaa lukijan kirjasta luomaa mielikuvaa. Usein kirja onkin monen mielestä parempi kuin elokuva. Tämä tietenkin riippuu siitä, onko lukenut kirjan, josta filmi on tehty, vai ei.
H.S.


Lähteet:

Internet
Sanoma- ja aikakauslehdet

Kirja muuttuu elokuvaksi

Jokaisella meistä on oma mielipiteensä siitä, kumpi on parempi - kirja vai
elokuva. Molemmissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Nykypäivänä elokuvia katsotaan ehkä mieluummin, koska ne ovat laadukkaita, ja niissä on mahtavat äänentoistot, upeat kuvanlaadut ja äärettömän upea uusi 3D-grafiikka. Kirjoissa lukija ei pääse kokemaan kaikkia aistejaan, joten kirjasta ei pysty millään saamaan samanlaista elämystä kuin elokuvasta.

Vuosien mittaan kirjoista elokuviksi käännettyjä teoksia on paljon. Valitsin tähän listaan sekä suomalaisia että ulkomaisia teoksia:
Paholainen pukeutuu pradaan,
Da Vinci koodi,
Jätä se!,
Taru sormusten herrasta,
Vihreä lohikäärme,
Hohto,
American Psycho,
Tanssii susien kanssa,
Kummisetä,
Psyko,
Harry Potter -elokuvat,
Green Mile,
Piina,
Twilight,
Bridget Jones - elämäni sinkkuna,
Veriveljet,
Pikku naisia,
Häräntappoase,
Leijat Helsingin yllä,
Emma,
Ota kiinni jos saat,
Apinoiden planeetta,
Piano,
Hevoskuiskaaja,
The Beach,
Uhrilampaat,
Hannibal,
Romeo ja Julia,
Enkelit ja demonit,
Tuntematon sotilas,
Täällä pohjantähden alla,
Kuutamolla,
Hylätyt talot, autiot pihat ja
Tämän pojan elämä.


Kirjaa muunneltaessa elokuvaksi koko kirjan juoni joudutaan yleensä
tiivistämään lyhyemmäksi varsinkin silloin, jos kyseessä on pitkä kirjasarja kuten Harry Potter -sarja ja Taru sormusten herrasta -trilogiat. Kirja muutetaan eläväksi kuvaksi, joten katsoja pystyy muuttamaan omat mielikuvansa kirjasta aidoksi maailmaksi,
ja nähdä omin silmin, kuinka hahmot kirjan maailmassa liikkuvat. Kirjan hahmojen ulkonäkö ja tapahtumapaikkojen ulkoasu voivat olla monelle katsojalle pettymys, jos omat mielikuvat eivät pitäneetkään paikkaansa, koska katsojan täytyy sopeutua ohjaajan näkemykseen ja kuvitukseen kirjasta, vaikka se menisikin ristiin kirjan kuvauksen kanssa.

Elokuvat ovat ohjaajien oma näkemys kirjasta, itse kirjan kirjoittaja ei pysty
elokuvan lopputulokseen juuri vaikuttamaan. Elokuvan ohjaajat saattavat myös muokata alkuperäisen kirjan juonta ja kerrontaa, joten jokin kohtaus saatetaan siirtää aivan toiseen paikkaan, kuin se alkuperäisessä kirjassa esitetään. Elokuvat hyvin usein yrittävät toistaa aina samaa kaavaa ja joillakin ohjaajilla on taipumus jokaisesta elokuvastaan tehdä oman näköisensä, jolloin alkuperäisen kirjan juoni ei pääse oikeuksiinsa ja sitä saatetaan muuttaa rankallakin kädellä ohjaajan omaksi
näkemykseksi. Varsinkin, jos ensin on lukenut kirjan ja sen jälkeen katsoo kirjasta tehdyn elokuvan, niin silloin tulee yleensä tunne, "että eihän se näin mennyt", ja siksi katsojaa rupeaa ärsyttämään ja hän käy etsimään elokuvan huonoja puolia vielä lisää.

Toisaalta kirja on taas aina kirja, se on kokonaan oma mysteerinen maailmansa, jota ei mikään elokuva pysty päihittämään täydellisesti. Kirjaa luettaessa lukija pystyy kuvittelemaan mielessään tapahtumapaikat, maisemat ja hahmojen ulkonäöt sekä eläytymään kirjan maailmaan ihan kuin hän olisi itse mukana kirjan tapahtumissa. Kirjoissa kerrotaan tarkemmin monia kohtia mitä elokuvissa ei näytetä. Kirjoista löytyvät ne ihanat yksityiskohdat ja hauskat pienet huomautukset, jotka voi olla leikattu elokuvista pois. Kirja julkaistaan yleensä aina ensin. Elokuva kirjasta saadaan huomattavasti jäljessä.

Kirjan lukemisessa kestää kauan, ja sitä voi lukea omassa tahdissa yhä uudelleen
ja uudelleen silloin, kun itselle sopii, ja vielä melkeinpä missä vain. Elokuvat katsotaan aina putkeen, mutta kirjoja lukiessa on mukava pitää pieniä taukoja ja kasata omia ajatuksia tarinasta. Joissakin tapauksissa kirjan kesto saattaa olla pitkä, esim. kokonainen vuosi, joten on hyvä sen etenemisen kannalta antaa itselle pieniä hengähdystaukoja ja lukea kirjaa omassa tahdissa.

Tässä tuli aikamoista tilitystä varsinkin elokuvien huonoista puolista.
Tämän tekstit asiat ovat vain minun mielipiteitäni, ja jokaisella meistä on
omat mielipiteensä kyseisestä aiheesta. Ainakaan vielä ei näy kirjojen
suosion hiipumista, vaikka kirjoista tehdään nykypäivänä hyvin usein
elokuvia. Uskon, että kirja ja elokuva tulevat kulkemaan käsi kädessä vielä
monta vuotta eteenpäin, kannattajia tulee olemaan molemmille.
J.W.

Dubstep

Dubstep kuuluu elektronisen/konepohjaisen musiikin genreihin, joita ovat mm. skwee, dub, d&b, house, 2-step, electronica jne.

Dubstep on puhtaasti 2000-luvun ilmiö. Sen syntymään ja kehitykseen ovat olleet vaikuttamassa monta tekijää, mutta ehkä merkittävimpinä mainittakoon kaverukset Benga ja Skream. He ovat yhdessä Digital Mystikzin kanssa genren perustajia ja tyylisuunnan löytäjiä.

Dubstepin juuret juontuvat UK Garage -tuottajien kokeellisempiin julkaisuihin, jotka yhdistelivät grime-musiikkia 2-step -tyylilajiin, sekaan mahtuu myös vaikutteita teggaesta ja drum&bass:sta. Dubstep on hyvin underground-henkinen genre, mutta alkoi levitä laajemman yleisön tietoisuuteen vuosien 2005 ja 2006 aikana.

Dubstepin erityisiä musiikillisia elementtejä ovat tummasävyisyys, kolmimuunteiset rytmit ja bassovoittoisuus. Dubstep-musiikin peruslähtökohtana pidetään n. 140 bpm tempoa, mutta se vaihtelee kattavasti temmon molemmin puolin. Dubstep on instrumentaalista, ja musiikin ilmapiiri synkkää. Matalat bassotaajuudet ovat kappaleissa vahvasti läsnä.

Dubstep-genreen liitetään usein myös dubplate. Se on omakustanteinen, omalla dubplate-koneella painettu vinyyli. Sen käyttöikä on huomattavasti aitoa vinyylia vähäisempi.

Genren pioneereja ovat mm. Benga, Burial, Digital Mystikz, Kode9, Skream, Joker, Rusko ja Caspa. Suurimmat, dubstep-painotteiset levymerkit ovat Skreamin omistama Tempa records, sekä Kode9:n oma HyperDub-levymerkki. Suomessa alan kärkinimiä edustavat Desto ja Tes La Rok, jotka ovat tuottaneet raitoja moniin kansainvälisiin dubstep-kokoelmiin.
J.T.