Ilmiöitä ihmettelemässä

Saturday, January 7, 2012

Mainonnan monet kasvot



Suomessa, kuten muuallakin maailmassa, mainosalan synty ja kehitys on kulkenut käsi kädessä teollistumisen myötä. Suomessa kehitys oli sidoksissa myös kansalliseen heräämiseen. Teollistumisen vauhti alkoi kiihtyä vuoden 1809 Porvoon valtiopäivien jälkeen. Ensin perustettiin tekstiilitehtaita, sahoja ja paperitehtaita. Ne loivat perustan suurteollisuuden aikakaudelle. 

Taideteollisuusnäyttelyt vahvistivat uskoa kotimaiseen työhön. Vuonna 1871 perustettiin Taideteollisuusyhdistyksen koulu, joka on nykyisen Taideteollisen korkeakoulun alku. Metsäteollisuuden voimistumisen myötä esimerkiksi Kymijoen varteen nousi suursahoja ja paperitehtaita. Reaalipalkat nousivat ja kaupunkeihin avattiin paljon uusia puoteja. Varallisuuden kasvun myötä lehtien, kirjasten ja lukemistojen suosio kasvoi. Näin ollen myös mainosten määrä lisääntyi.

Ensimmäiset reklaamit eli mainokset olivat kilpiä, kortteja ja julisteita. Seuraavaksi tulivat sanomalehdet, joista sai ostaa ilmoitustilaa. Sitten tulivat ilmoituksia välittävät toimistot. Toimistot olivat vastaus kauppiaiden tarpeisiin. Kaikilla ei ollut valmiutta houkuttelevien ilmoitusten laatimiseen, joten palvelu ostettiin reklaamitoimistolta. Vuonna 1903 perustettu Ilmoitustoimisto Hermes tarjosi muista ilmoitustoimistoista poiketen myös ilmoitusten suunnittelupalvelua.  Tämä antaa aiheen pitää Hermestä Suomen ensimmäisenä mainostoimistona.

Sana mainonta tuli suomen kieleen 1920-luvulla. Tuolloin  mainonnasta käytettiin usein reklaami-sanan lisäksi propaganda-sanaa. Reklaamin ja propagandan välillä ei nähty juurikaan eroa. Propaganda sai synkän leiman myöhemmin sodan aikana. Mainoksissa alkoi näkyä 1930-luvulla runsaasti suomalaisuuden symboleja. Tuolloin ilmestyivät ensimmäiset mainokset, joissa käytettiin hyväksi julkisuuden henkilöiden antamia käyttäjälausuntoja ja suosituksia.

Sodan sytyttyä 1939 Suomessa siirryttiin välittömästi kulutustavaroiden säännöstelyyn. Mainosvalot kiellettiin ensimmäisenä. Kaupallinen mainonta loppui lähes täysin.  Mainosalan ammattilaisten taitoja  hyödynnettiin   tiedotustehtävissä.  Isänmaallisuus ja perusarvot näkyivät mainonnan sisällössä. Mainosala virkosi nopeasti säännöstelyn loputtua 1940-luvun lopulla.

Mainonta alkoi kytkeytyä osaksi markkinointia 1950- ja 1960-luvuilla.
Mainonnalla oli tuolloin valistuksellinen ote. Mainonta opetti hampaiden pesua ja henkilökohtaisen hygienian hoitoa. Samalla hammastahnojen ja hygieniatuotteiden merkit jäivät mieleen. Informatiivisuus ja suomalaisuuden teema olivat leimallisia 1970-luvulle. Energiakriisin aiheuttama taantuma johti kehotukseen ostaa kotimaisia tuotteita.  Elämäntyylimainonta sai sijaa 1980-luvulla. Tähän vaikuttivat voimakas talouskasvu ja mainostoimistoalan kansainvälistyminen. 

Seuraavalla vuosikymmenellä iski lama. Yritykset leikkasivat mainosbudjettejaan merkittävästi. Tämä ajoi mainostoimistoja vararikkoon. Kun yritykset alkoivat taas 1990-luvun lopulla mainostaa, ne hakeutuivat uusiin valovoimaisiin toimistoihin. Kansainvälistyminen jatkui voimakkaana. Internet toi 1990-luvulla uusia ulottuvuuksia mainontaan.

Sponsorointi on yksi mainonnan ja markkinointiviestinnän keino. Yritys saa myönteistä julkisuutta tukemalla taiteilijoita tai urheilua. Se ei suinkaan ole hyväntahdon ele yritykseltä, vaan kaupankäyntiä yrityksen ja sponsoroitavan kohteen kesken. Yritykset hakevat myönteistä julkisuutta myös lahjoittamalla rahaa erilaisiin hyväntekeväisyystarkoituksiin.

Mainokset sisältävät tuoteinformaation lisäksi ajan arvoja ja asenteita. Mainonta on ajan peili. Yhteiskunnalliset muutokset ovat heijastuneet mainonnan sisällölliseen kehitykseen. Parhaillaan eettiset ja ekologiset kysymykset näkyvät mainonnassa. Mainontaa kritisoidaan vastamainoksilla.

”Historioitsijat ja arkeologit tulevat vielä jonain päivänä huomaamaan,                miten tarkasti ja monipuolisesti mainonta heijastaa aikaansa.
Mainonta on kuin peilikuva ihmisten päivittäisten ajatusten ja toimien kirjosta. Yksikään aikaisempi yhteisö ei ole jättänyt yhtä selvästi luettavia merkkejä.”

Marshall McLuhan 1964 (Marshall McLuhan oli kanadalainen kulttuurifilosofi)



Maikki  2011

Lähteet:  
Visa Heinonen – Hannu Konttinen: Suomalaisen mainonnan historia
Piste Lukion äidinkieli ja kirjallisuus 4-6
Internet 





Monday, December 19, 2011

Haastetta musiikin kuunteluun


Mennessään klassisen musiikin konserttiin kuulijat ovat yleensä tienneet selvästi, minkä tyyppistä musiikkia on odotettavissa. Klassinen musiikki terminä antaa jo tietyt odotukset. Kaunista, melodista, ja tietyn tyylistä, riippuen siitä, minkä aikakauden säveltäjästä on kyse. Musiikki sävelletään tietyille soittimille ja orkestereille ja soitetaan käyttäen soittimia niiden perinteisillä tavoilla.

Tänä päivänä kuulijaa saattaa odottaa melkoinen yllätys hänen mennessään nykymusiikin konserttiin. Orkesterista saattaa kuulua mitä ihmeellisimpiä ääniä, eikä perinteisestä sävelkulusta ole välillä
tietoakaan. Soittimia ei enää soiteta totuttuun tapaan pelkillä koskettimilla tai jousilla ja kielillä, vaan hyödynnetään jousisoitinten kaikukoppaa erilaisin taputuksin ja koputuksin, ja myös flyygelin sisäosat näyttelevät omaa osaansa musiikissa. On uskomatonta mitä kaikkea soittimilla saadaankaan aikaan säveltäjien luovuuden tuloksena.

Tämänkaltaisesta nykymusiikista voi esimerkkinä olla säveltäjä Lotta Wennäkosken teos Kilpukka ja muita lauluja. Wennäkoski sävelsi teoksen vuonna 2001 Savonlinnassa 2002 pidettyyn Erkki Melartinin kamarimusiikkikilpailuun. Teos on tehty pianotriolle, jossa siis soittimina ovat piano, viulu ja sello. Kuunnellessa teosta ensimmäistä kertaa, olo oli melko hämmentynyt, ja kuulija keskittyi uteliaana siihen, mitä muusikot tekivät soittimillaan perinteisen soittamisen sijaan. 

Yleisölle tällaisen musiikin sisäistäminen on haasteellista, koska odottamaamme melodiaa ei välttämättä löydy ollenkaan, ja vie useamman kuuntelukerran, ennen kuin kuulija pystyy hahmottamaan, mitä säveltäjä haluaa teoksellaan ilmaista ja sanoa. Suurelle orkesterille sävelletty teos saattaa ensi kerralla kuulostaa melkoiselta kakofonialta.

Nykymusiikin konsertteja kannattaa kuitenkin mennä kuuntelemaan avoimin mielin ja uudella asenteella. Sieltä yleisö saa aivan uudenlaisia kokemuksia ja tunteita musiikin suhteen. Musiikki muuntautuu ja perinteinen klassinen musiikki saa näin rinnalleen uusia ilmentymiä ja antaa kuulijoilleen upeita elämyksiä.


Tuula 2011

Monday, December 12, 2011

Tositelevisioformaatti Big brother


Tositelevisio on ohjelmalaji, jossa halutaan kuvata tavallisia ihmisiä ja ns. normaalia elämää. Se haluaa luoda erilaista viihdettä, joka ei ole ennalta käsikirjoitettua ja ohjattua, ainakaan täysin. Ohjelmalla halutaan kohahduttaa katsojia, kamerat seuraavat herkeämättä, ja niitä ei sammuteta, vaikka kuinka anelisi, yksityisyyttä ei ole. Näin muun muassa jokainen liike, itkupotkuraivari ja sanominen tallentuu. Tositelevisio on loppujen lopuksi raakaa, siinä mässäillään ihmisten tunteilla. Eri formaateilla halutaan nöyryyttää, saada aikaiseksi draamaa, jännitystä, huumoria jne. Tosi-tv on 2000-luvun ilmiö, jolla ruokitaan ihmisten uteliaisuutta ja halua tirkistellä muiden ”tavisten” elämää. Tosi-tv jakaa rajusti mielipiteitä, mutta yhä useampi ihminen katsoo niitä silmät pyöreinä, ja seuraavana päivänä ei muusta puhutakkaan. Useimmiten tosi-tv:ssä ajautudaan riitatilanteisiin ja haukkumaan muita, julkisuutta haetaan keinolla millä hyvänsä. Tositelevisioformaatit ovat koko ajan suositumpia, ne ovat tulleet jäädäkseen nykykulttuuriin.

Big Brother -formaatti (lyhennys BB) on alankomaalaisen John de Mol:in keksimä, ja hänen yhtiönsä Endemol kehitti sitä vielä pidemmälle. Formaattia näytettiin ensi kertaa Alankomaissa 1999, ja siitä se on levinnyt maailmanlaajuiseksi. BB:tä on vuodesta 2005 tuotettu Suomessakin, ja tällä hetkellä televisiossa pyörii seitsemäs kausi. Jo 127 maata maailmalla on tuottanut oman maan sisällä BB:tä. Big Brother tarkoittaa isoveljeä, ja ohjelman tapauksessa isoveli valvoo asukkaiden eli kilpailijoiden elämää. Hän asettaa erinäisiä sääntöjä ja normeja, joiden puitteissa asukkaat elävät. Jos normeja rikkoo, seuraa rangaistus, esim. joutuu ottamaan sähköiskuja tai valvomaan yön laulaen, pahin rangaistus on talosta poistaminen. Ihmiset menevät omasta tahdostaan taloon, mutta ovatko rangaistukset silti sopivia. 

Katsojille halutaan tuottaa viihdettä kilpailijoiden kustannuksella, joten etiikasta ja oikeudenmukaisuudesta vähät välitetään. Isoveljellä on valtaa kuin diktaattorilla, ja hän päättää kaikesta mm. mitä talossa syödään, milloin nukutaan, milloin suihkusta tulee lämmintä vettä, milloin pitää toimia tietyllä tavalla, esim. ei saa kirjoittaa, ei saa kuiskia ja ehdottomasti tärkeintä on isoveljen järjestämä sensuuri, jota ei saa rikkoa. Kiellettyä on viestittää talosta ulkomaailmaan viestejä ja puhua tuotannosta. Hänellä on kaikkia muitakin sananvapautta vastaan sotivia sääntöjä. Positiivista on, että nyt kyse on kisasta eikä oikeasta elämästä. Saadaan kokea, millaista olisi elää oikeasti diktaattorin vallan alla ja täysin ilman omaa tahtoa. Ehkä BB:n jälkeen kilpailijat arvostavat asioita kotona ja Suomessa ja ymmärtävät, kuinka hyvä meidän on loppujen lopuksi olla.

BB on peli, ja pelinappuloina ovat kilpailijat. Kilpailijat viedään taloon asukkaiksi, ja viimeinen asukas voittaa rahapalkinnon, joka on Suomessa 50 000€. BB-taloon valitaan hakijoiden joukosta 12-14 asukasta, ja he joutuvat asumaan ulkomaailmasta eristettyyn taloon. Talossa ei ole tavallisia viestintälaitteita. Puhelimia, radiota, tietokonetta ja televisiota voidaan käyttää ja katsoa vain isoveljen erityisluvalla, silloinkin katsotaan esim. elokuvaa eikä tavallisia tv-kanavia. Kotiin ei voi soittaa tai kirjoittaa. Asukas eristetään normaalista elämästä kokonaan ja sijoitetaan asumaan muiden kanssa samoihin tiloihin 24h vuorokaudessa. Ei ole mahdollisuutta olla yksityisesti, jos käy niinkin hyvä onni, että saa olla hetken yksin, niin kamerat seuraavat koko ajan. Wc:ssä ja suihkussa käyminenkin kuvataan ja voidaan esittää televisiossa. Kisa kestää n. 3kk ja on pitkä aika kenelle tahansa. Asukkailla on ollut vaikeuksia pelin jälkeen palata takaisin omaan elämään, sillä todellisuudentaju voi talossa hämärtyä. Talon sisustus suunnitellaan niin, että kaikkialla olisi mahdollisemman avaraa ja karua, jotta luodaan puitteet, ettei mikään ole kodikasta tai ettei sopeutuminen ole helppoa. Ihmisille tekisi kyllä hyvää joutua ”pakkorakoon” ja kokea, miltä tuntuu asua ilman tietoakaan muusta kuin omista tekemisistä. Se olisi jokaiselle kasvun paikka henkisesti, mutta toisaalta ei ole tervettä olla vain neljän seinän sisällä ja kasvaa ns. sisään päin. Lyhyenä aikana talo tekee kokemuksena monelle hyvää: oppii arvostamaan uutisiakin uudessa valossa, mutta neljän seinän sisällä hirveä valtapeli ei voi pitkällä aika välillä kuin haitata.

 Joka viikko asukkaat antavat nimeämispisteitä inhokkiasukkaille, jotka he haluavat talosta ulos ja joista katsojat äänestävät yhden pois. Taloon valitaan tahallaan hieman omalaatuisia ja räikeitä persoonia, joten on varmaa, että kaikki eivät tule keskenänsä toimeen. Tällöin on helppo valita inhokkinsa, ja usein tämä johtaa siihen, että aletaan mustamaalata ja puhua ihmisitä pahaa selän takana. Usein luodaan salaliittoja ja pelataan ihmisiä pihalle. Joka kaudella valitaan pari ihmistä silmätikuiksi ja asukkaat sinnikkäästi äänestävät heitä joka viikko äänestykseen, jolloin usein katsojat säästävät heidät, sillä ovathan kyseiset henkilöt arvokasta viihdettä. Tylsimmät eli usein tavallisimmat joutuvat alussa ulos. Loppuun jäävät yleensä ”viihdepersoonat”, jotka aiheuttavat draamaa, konflikteja, nöyryytystä ja ilkeilyä. Ihmiset alkavat suljetussa tilassa elää kuin luonnossa, he varastavat toisiltaan, minä ensin -ajattelu on huipussaan. Tuotantokaudet vuosi vuodelta menevät törkeämmiksi, tällä kaudella pääkohdat ovat olleet riitely, kateus ja sen seuraukset, salaliittoteoriat,v arastaminen, seksi, päihteet ja jonkun toisen asukkaan kiusaaminen. Kesken kauden taloon tuodaan uusia asukkaita. He tuovat uutta ”verta” taloon, mutta usein he eivät pääse ympyröihin mukaan ja ovat kotona pikemmin kuin tajuavat. 

Raakuus on avainsana koko formaatille, tänä vuonna asukkaat saivat kirjeet kotoaan, ja se herätti suuria tunteita. Mutta vielä enemmän tunteita herätti, kun kirjeet piti luovuttaa isoveljelle. Asukkaat saivat pienen hetken tavata läheisiään, mutta tässäkin oli juju. Isoveli oli keskenyt asukkaiden olla liikkumatta, ja kun läheiset tulivat sisään, ei asukas voinut kuin tuijottaa ja itkeä. Jos sääntöä uhmasi joutui suoraan häätöäänestykseen, ja yksi asukas lähtikin tämän takia kotiin, koska liikkui kiellon aikana. On ymmärrettävää, että taloon valitut persoonat ovat erilaisia. Jos tällaista valintaa ei tehtäisi, olisi heillä mukavaa ja leppoisaa, kun ihmiset tulisivat helpommin toimeen keskenänsä, mutta se ei palvelisi formaattia viihdetarkoituksessa. Kun ihminen ajetaan nurkkaan ja ahdistukseen, jokainen alkaa ajatella itseään ja omaa pelastautumista. BB-talossa tahallaan testataan ihmisen kykyä toimia tällaisissa tilanteissa. Tässäkin mielessä BB on positiivista, jotta ihmisellä on mahdollisuus oppia itsestään yksin ja ryhmässä. Mutta onko tosi-tv-formaatti oikea tapa ja paikka tehdä psykologista testiä?

Jotta viihteen luominen ei jää yksin asukkaiden käsiin, isoveli auttaa. Joka viikko on viikkotehtävä, joka haastaa asukkaat henkisesti ja fyysisesti tai usein kumpaakin yhtä aikaa. Jos tehtävä onnistuu, asukkaat saavat ostaa kaupasta herkkuja jne. ja juhlia. Jos tehtävä ei onnistu, he joutuvat kärvistelemään, ja yleensä tässä kohtaa etsitään syntipukkia siihen, miten tässä näin kävi. Yleensä kun asiat eivät mene putkeen, mietitään miksi? Kun tiedetään, miksi, niin seuraava kysymys on kenen takia? Suomalaisessa kulttuurissa on kautta aikojen etsitty syyllinen, ja hän on saannut tuntea koston nahoissaan. Jos ei seipäät olalla ole jahdattu niin henkisesti syrjitty. Näin talossakin kun joku tekee virheen, saa hänelle puhua, miten huvittaa, ja riistetään ihmisyys suorastaan. Minua askarruttaa, eivätkö asukkaat enää muista, että ovat valvovien silmien alla koko ajan, ja uskaltavat näin käyttäytyä kuin kakarat, tai ovatko he pohjimmiltaan oikeasti sellaisia?

Tänä vuonna asukkailla oli tehtävänä kahdeksan päivän ajan helvetti ja taivas, osa porukasta joutui helvettiin kärsimään ilman kunnon ruokaa ja yöunia erinäisten tehtävien kera. Toinen puoli asukkaista sai tehtäväkseen olla taivaan asukkaita, heidän täytyi nauttia. He söivät ja joivat suureen ääneen helvetin asukkaiden edessä ja nauttivat monista ylellisyyksistä. Jokainen ymmärtää, että kun eläminen talossa pyörii samoissa naamoissa ja samoissa keskusteluissa, ei mene pitkään, kun se on heidän elämänsä, ja kun tapahtui massiivinen kahtiajako, ei voitu riidoilta välttyä. Kumpikin ryhmä puhui toisista pahaa ja puolusteli omia tekemisiä, ja pian koko viikko oli itkua, tappelua ja salailua. Mutta katsojia oli entistä enemmän, BB oli yhä useamman ihmisen huulilla, ja se onkin koko formaatin tarkoitus. Psykologeille riittää töitä formaatin parissa. Kun on tämänlainen formaatti luotu ja osataan selkeästi vedellä oikeista naruista, että saadaan suuria konflikteja aikaan,t äytyy silloin tuotannon ymmärtää, miten saada tämä kaikki aikaan. Tosielämässä vertailuksi voisi asettaa köyhät vastaan rikkaat, köyhät kyykkyyn ja rikkaille nautinto. Isoveli käski helvetin asukkaiden kostaa taivaan asukkaille esittämällä kärsiviä, ja siitä seuraisi palkinto. Kärsiville annettiin porkkana ja näin valheiden kierre alkoi. Tämänkö takia yhteiskunnan rakenne on niin kiero? Kostamalla kaikki toimii...

Taas kaiken takana pyörii se kuuluisa raha. Koko ohjelma perustuu rahastukselle. Asukkaita häädetään katsojien äänestämisen mukaan, katsoja äänestää matkapuhelimella, ja BB ottaa voitot kotiin. Eräskin yläasteikäinen tyttö äänesti suosikkiaan jatkoon vaivaisella 220 eurolla, kyllä äitiä ”hymyilytti” puhelinlasku. BB järjestää myös erilaisia gallupeita ja chatteja, joihin osallistutaan myös matkapuhelimella. BB näkyy Suomessa televisiossa Subilla mutta 24/7 BB:tä voi katsoa ostamalla joko tietokoneelle tai televisioon oman 24/7-kanavan, josta voit aina katsoa, mitä asukkaat juuri silloin tekevät. On ihmisiä, jotka katsovat tätä kanavaa koko ajan ja elävät jo BB:lle, heillä suorastaan on vieroitusoireita, kun kausi päättyy.

Medialla on suuri rooli siinä, että formaatti kannattaa. Media oikein rakastaa BB-talon asukkaita, heitä voi kohdella kuin vapaata riistaa, inhimillisyydestä viis. Kaiken mitä he tekevät media huomaa ja pian lööpit tekevät heistä ”turhia julkkiksia”. Televisiossa Sub-kanava tyrkyttää BB:tä ohjelmien katkoilla, S-ketjun Amarillo-ravintola on BB:n sponsori, Facebook päivittää uutisia käyttäjilleen BB:n internet sivujen mukaan, ja iltalehdet, uutiset, aikauslehdet sekä sanomalehdetkin ovat alkaneet uutisoida BB:n tapahtumista. Median herkkua ovat asukkaat, jotka juovat alkoholista kuuluisat ”överit”, harrastavat seksiä ja riitelevät. Uutinen BB-Janicasta alasti voittaa uutisen Japanin ydinvoimalan uudesta ongelmasta. Tuntuu, että ei ole ihme, kun maapalllo voi huonosti. Kukaan ei tunnu välittävän ja ketään ei tunnu loppujen lopuksi kiinnostavan kuin roskauutiset.

Jokainen ihminen on utelias, ja mikä olisi herkullisempaa kuin ihmisiä suljetussa yhteisössä riehumassa, kaikkien pilkattavana ja voivoteltavana. Ja juuri siksi ihmiset menevät taloon, sillä he haluavat olla hetken pinnalla ja ehkä luoda uraa jotenkin muuten kuin tavallisesti. Kaikki asukkaat aina sanovat, että haluavat vain kokemuksia, mutta pian taloon mentyään rooli rapisee ja todelliset minät valtaavat lavaa. Toki BB voi olla avartava ja paljon opettava kokemus, mutta on ennenkin saatu kokemuksia ilman koko BB:tä. On paljon pohdittu, miten tavalliset päivätyössä käyvät voivat lähteä taloon mahdollisesti kolmeksi kuukaudeksi, ja on huomattu, että useat asukkaat elävät vaihetta, jossa ei ole pysyvää tilannetta eikä mahdollisesti perhettä, seurustelukumppania, työtä, koulutusta tai taloudellisesti vakaata asemaa. Ehkä he etsivät jotakin uutta suunnannäyttäjää elämälleen. Yhä useampi haluaisi olla julkkis ja kokea ”glamouria” ilman arkista aherrusta. Mikä sen parempaa kuin hakea kisaan, jossa vain paljastat kaiken itsestäsi, niin olet tunnettu. Tuoko BB onnea, sitä en tiedä.

Miksi kukaan haluaa lähteä tähän formaattiin mukaan? Eikö tavallinen elämä riitä? Ja kuka haluaa katsoa tätä ohjelmaa ahmien sitä kuin kallisarvoista tietoa? Jos ketään ei kiinnostaisi, ei koko roskaa olisi olemassa. Kai me ihmiset pohjimmiltamme olemme niin kamalia, että on mukavaa katsella ihmistä kuin häkkieläintä ja ihmetellä, mitä se nyt tekee, sirkustempunko? Löytyykö näihin kysymyksiin koskaan oikeita vastauksia, tuskin. Sillä allekirjoittanutkin on tätä formaattia katsonut ja ihmetellyt, miksi katsoo ja miksi edes suo sille ajatuksensa.  Miten tämäkin ohjelma vaikuttaa esimerkiksi nuorisoon? Pian luullaan, että on ihan ok olla kaksinaamainen ja huijata, kun sen ansiosta tulee kuuluisaksi. Ulkonäkö on tietenkin tärkeintä, sillä ei ilman sitä voi mennä BB-taloon kilpailemaan ja puhumaan sukukalleuksistaan. Onneksi tänä sunnuntaina BB on tältä kaudelta ohi, ja aiheeseen palataan ensi elokuussa uudestaan, luultavasti entistä törkeämmin kuin koskaan. Ja pian varmaan lasketaan ikärajaa, että saadaan kunnon pelit käyntiin.

L.Y.

ja totta kai sub-tv klo.22-23

              

Anonyymiyden aika on ohi



Ihmiselle on luontaista olla kiinnostunut toisten asioista, tapahtuipa näytelmä sitten televisio- tai ikkunaruudun takana. Vastapainoksi useilla ihmisillä on tarve tulla nähdyksi ja hypellä ruudusta ruutuun, vaikka se vaatisikin itsekuria tai vähintään hullunkurisia asentoja. Voisi luulla, että nämä näkemisen ja näyttämisen tarpeet täyttäisivät toisensa ja rakennelma pysyisi kasassa, mutta näin ei aina ole. Jotkut saattavat tulla temmatuksi suuren yleisön eteen, vaikka tarkoituksena olisi ollut esiintyä vain pienelle polttariporukalle. Nykyteknologia helpottaa yleisön tavoittamista ja tuo viihteen entistä lähemmäs meitä, mutta tekee ihmisistä myös suojattomampia ja videoiden leviämisestä vaikeammin kontrolloitavaa. Videosivusto Youtuben kautta on tullut julkisuuteen satoja henkilöitä, joista iso osa on tunnettuja tahtomattaan.

 Youtube on Googlen omistama videopalvelu, jossa ihmiset voivat katsella toistensa lisäämiä videoita ja rekisteröityneet käyttäjät myös lisätä omiaan. Youtube on internetin suoratoistovideopalveluista ylivoimaisesti suosituin, ja moni aloittaakin päivänsä katselemalla sieltä jaksoja mielisarjastaan tai toistamalla näytöllä näkyvän aurinkotervehdyksen.  

Valitettavasti Youtube on saanut jotkut myös päättämään päivänsä, ei väliaikaisesti Tauno Palon tahdissa, vaan lopullisesti. Surullisia, ajattelemattomuutensa takia katsojalistan kärkeen nousseita tapauksia on useita, ja osa heistä on ajautunut häpeän ja häpeämättömien haukkujien takia jopa itsemurhaan.  Esimerkkinä voi mainita Niko92-nimimerkillä tunnetun kehitysvammaisen pojan, joka niin sanotusti kuoli suosionsa huipulla, tunnettuna irc-gallerian kautta Youtubeen levinneistä lauluvideoistaan. Kaikki tahtomattaan tähteyteen nousseet youtube-julkkikset eivät onneksi ota asiaa näin vakavasti, ja moni onkin päätynyt nettiin esimerkiksi jonkin televisiosarjan koe-esiintymisen kautta, ja on näin ollen ottanut tietoisen riskin saada myös negatiivista huomiota.

Videoiden miltei hallitsemattomassa leviämisessä on sekä hyviä että huonoja puolia. Hauskat videot tuovat huumoria ihmisten arkeen, ja moni nauraa niille täysin hyväntahtoisesti. Levinneet videot ovat myös hyvä varoitus internetin vaaroista, ja näyttävät selkeästi että teoilla on seurauksensa. Muutamat varoittavat esimerkit voivat pelastaa lukuisia ihmisiä samalta kohtalolta ja toimivat myös opetuksena uhreilleen estäen heitä tekemästä tulevaisuudessa vieläkin suurempia virheitä. Hyvänä puolena voi mainita myös sen, että jotkut youtube-julkkikset voivat kääntää julkisuutensa positiiviseksi, äärimmäisessä tapauksessa jopa tienata rahaa videoillaan. YouTube Awards -tapahtumassa palkitaan vuosittain käyttäjien hauskimmiksi äänestämät videot. Youtube on myös hyvä kanava itsensä mainostamiseen, ja negatiivinenkin tunnettavuus voi olla hyödyksi esimerkiksi kirjan julkaisemisessa tai tosi tv –sarjaan pääsemisessä.  

On sanomattakin selvää, että vahinkojulkisuudessa on huonoja puolia vähintäänkin siinä missä positiivisia. Nettikiusaus on enemmän sääntö kuin poikkeus, ja anonyymiys tekee huutelusta helpompaa. Monesti netissä herjaaminen laajenee myös koulu- ja työpaikkakiusaamiseksi, ja pahimmissa tapauksissa työnsaanti voi vaikeutua.  Netin kautta saadut ilkeät kommentit vaikuttavat myös negatiivisesti itsetuntoon ja saavat monesti maailmankuvan vääristymään. Luottamus ihmisiin saattaa kärsiä, kun oikeassa elämässä kontrolloidut pimeät puolet muuttuvat netissä ihmisten hallitsevimmiksi piirteiksi.

Youtubessa on mahdollisuus ilmiantaa videoita, ja ylläpito poistaa kiellettyä materiaalia jatkuvasti. Naurattavat, kohdettaan nöyryyttävät nauhoitukset eivät kuitenkaan ole poistolistalla ensimmäisinä, sillä sivustolla leviää myös selkeästi tekijänoikeuksia rikkovia videoita sekä oikeasti haitallista, esimerkiksi tappamista ja kiduttamista kuvaavaa materiaalia. Myös virkavallan tai jonkin muun virallisen tahon toimintaa kuvaavat luvattomat videot poistetaan herkemmin kuin ne, joissa kuvattavana on tavallinen kansalainen. Vaikka sivuston valvonta onkin aktiivista, on videoiden määrä niin suuri, etteivät poistajat pysy mitenkään ajan tasalla. Lisäksi on vaikeaa saada selkoa, mitkä videoista ovat niissä esiintyvien henkilöiden itsensä lisäämiä ja hyväksymiä. Helpoin tapa saada video poistetuksi on ottaa yhteys sen lisääjään ylläpidon sijasta. Sekään ei useimmiten toimi, sillä hykerryttävimmät videot ovat kopioituna usean henkilön koneelle, jottei viihdyttävä materiaali katoaisi käsistä.  

Youtube ja internet ylipäätään ovat niin uusia keksintöjä, että lainkohdat niiden käytön yhteydessä ovat epäselviä. Myös monet tutut moraalikysymykset ovat nousseet netin käytön kautta uuteen valoon, eivätkä yleiset toimintamallit ja kirjoittamattomat säännöt vaikuta anonyymien käytökseen yhtä vahvasti kuin ihmisiin tosielämässä. Paras tapa päästä julkisuudesta eroon onkin luultavasti vain odottaa hiljaa unohtumista, sillä jos yleisö huomaa uhrinsa kärsivän, alkaa se monesti käyttäytyä entistä eläimellisemmin.

Ihmiset ovat aina tarvinneet jonkun, jonka päälle talloa tai jonka päätä vaatia vadille, ja nykyään se on helpompaa kuin koskaan. Youtube-julkkiksissa nähdään piirteitä omasta itsestä, ja juuri oman pimeän puolen peilaaminen on yksi merkittävä syy nolojen videoiden suosioon. Rumuus ja heikkous oikeissa muodoissa naurattavat, ja oma epävarmuus on helppo projisoida ruudun taakse. Itsekeskeisyyttä ja ilkeyttä ihannoiva nuorisokulttuuri miltei painostaa muiden kustannuksella huvittumiseen. Monen pelastuksena on se, että uusia puheen- ja katsomisen aiheita syntyy kaiken aikaa. Ja onneksi on vielä niitä uudistuskielteisiä, muinaisuudessa eläviä ihmisiä, joiden sensaationälän täyttää tieto naapurin vinosta lipputangosta ja joille riittää omasta ikkunasta nähty yksityinen saippuaooppera. 

A.A.

Wednesday, December 29, 2010

Teatteria moneen makuun

Teatterin tehtävä ajatusten ja tunteiden herättäjänä sekä niiden tulkkina on moninainen. Osa katsojista hakee teatterista lohtua arjen harmauteen, osa päivän ongelmiin kantaa ottavia näytelmiä ja suuri joukko säihkyviä musiikkielämyksiä. Ohjelmiston suunnittelijoilta ja teattereiden johdolta edellytetäänkin lähes ennustajan kykyjä, jotta korkea taiteellinen taso ja hyvä taloudellinen tulos ovat saavutettavissa.

Suurista tuotantokustannuksista huolimatta kassamagneetteja ovat musikaalit, jotka avaavat monessa teatterissa syyskauden. Oulun eteläpuolisten teattereiden ohjelmistoissa tänä syksynä näyttävät perinteistä musikaalia edustavan My Fair Lady ja Viulunsoittaja katolla. Näitä uudempia ovat Tampereen Työväen Teatterissa (TTT) Chicago, Lahdessa Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen ja Kouvolassa Rebekka. Helsingin Kaupunginteatteri esittää uutta menestystuotantoa lähes suoraan New Yorkista: suurella näyttämöllä Wicked ja Studio Pasilassa Next to Normal, joka on kuuden hengen musikaali perheen elämää varjostavasta äidin sairaudesta.

Perheen ongelmista, miehen juopottelusta ja sen aiheuttamista järkyttävistä seurauksista, kertoo myös Kotkan Kaupunginteatterissa esitettävä Sirkku Peltolan musikaali Suruttomat, joka perustuu Minna Canthin näytelmään Työmiehen vaimo. Toinen kotimaisen musikaalin suosiota tavoitteleva esitys on Lappeenrannan Kaupunginteatterin Humppamusikaali. Molemmat näistä musikaaliksi nimitetyistä teoksista, jotka kuvaavat oman aikansa realismia, saattavat yllättää perinteisen musikaaliyleisön. Kotka ei tästä näytelmäkirjailijana ansioituneen Sirkku Peltolan teoksesta ole onnistunut saamaan suurta yleisöä houkuttelevaa menestystarinaa.

Sirkku Peltolan puhenäytelmistä Suomen hevonen -trilogiaan kuuluvat näytelmät ovat ilmestymisensä jälkeen olleet jatkuvasti jonkin teatterin ohjelmistossa. Oulussa esitetään trilogian ensimmäistä osaa eli Suomen hevosta. Kolmannen osan, Lämminveriset, ensi-ilta on TTT:ssä ensi vuoden alkupuolella.

Suomalainen nykynäytelmä onkin hyvin edustettuna teattereissa. Oulun eteläpuolella ainakin kolmella näyttämöllä Alide ja Zara naulitsevat katsojat keskittymään Sofi Oksasen Puhdistuksen parissa. Anna Krogeruksen näytelmissä pureudutaan nyky-yhteiskunnan ajankohtaisiin teemoihin. Kuin ensimmäistä päivää käsittelee jaksamista työelämässä ja Parhaissakin perheissä puolestaan pohtii kaikkialle - jopa kotiin - hiipivää yksinäistymistä. Kotimaista komediaa kaipaavan kannattaa mennä katsomaan Sinikka Nopolan hulvattomia Eila ja Rampe -näytelmiä. Poliittisesta satiirista kiinnostuneille on tarjolla Jari Tervon romaanista dramatisoitu Koljatti ja Jari Juutisen Kekkonen, johon musiikin on säveltänyt Kaj Chydenius. Aika näyttää, onko näistä nykynäytelmistä tulevaisuuden klassikoiksi.

Kotimaista klassikkotekstiä on hyödynnetty Kotkan Kaupunginteatterin syksyllä ohjelmistossa olleessa näytelmässä Maailma alkaa vasta. Dramaturgi Seppo Parkkisen ja ohjaaja Kaisa Korhosen onnistunut yhteistyö perustuu Toivo Pekkasen romaaniin Jumalan myllyt. Näytelmä pääsi viime kesänä arvostetun Tampereen teatterikesän ohjelmistoon. Hämeenlinnan teatteri ”tarjoaa katsojille ruisleipää”. Näin totesi Niskavuoren vanhaa emäntää Loviisaa esittävä näyttelijä Ritva Oksanen itsenäisyyspäivänä presidentin linnassa. Näytelmän Niskavuori – Loviisan tarina ovat dramatisoineet Kaisa ja Matti Kuikkaniemi. Näytelmän yksinoikeus on myönnetty Hämeenlinnan teatterille, jonne menoa Niskavuori-fanina ja Ritva Oksasen ammattitaidon ihailijana odotan innolla. Hämeenlinnan teatteri on saavuttanut useiden vuosien aikana mainetta näytelmillä, jotka ovat olleet helmiä teattereidemme tarjonnassa.

Helmistä ja timanteista koostuu yleensä myös päänäyttämömme Kansallisteatterin ohjelmisto. Kansallisteatteri täyttyy ilta illan jälkeen niin laadukkaiden näytelmiensä kuin valovoimaisien näyttelijöidensä ansiosta. Laajaa näkyvyyttä on tänä syksynä saanut muun muassa 50-vuotistaiteilijajuhlaansa viettävä Esko Salminen. Hänen juhlanäytöksensä oli 15.11.2010 Eugene O´Neillin näytelmä Pitkän päivän matka yöhön, jonka ensi-ilta oli jo yli vuosi sitten. Niin ikään paljon näkyvyyttä saanut näytelmä on Paul Austerin Mr Vertigo, jonka yhdessä suuressa roolissa on veteraani-näyttelijä Tea Ista. Tämä Kristian Smedsin ohjaama mestariteos on saanut arvostelijoilta ihastuneen vastaanoton. Fjodor Dostojevskin Idiootin pääosassa oleva Hannu-Pekka Björkman on nykyisin yksi Suomen työllistetyimmistä näyttelijöistä. Monipuolisena osaajana hän sai vastaanottaa yhden vuoden 2010 Suomi-palkinnoista.

Kuten lähes kaikki teatterit myös Kansallisteatteri muistaa lapsikatsojia, joille se tänä syksynä tarjoaa nähtäväksi Kymmenen tikkua laudalla ja pienimmille Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun. Tampereen Teatteri esittää Euroopan kantaesityksenä sovituksen Selma Lagerlöfin romaanista Peukaloisen retket.

Kolme iloista rosvoa, Kaislikossa suhisee sekä Fedja setä kissa ja koira ihastuttavat vuodesta toiseen. Uusina yrittäjinä suosikkien joukkoon pyrkivät Risto Räppääjä ja Herra Hakkarainen. Tampereen Työväen Teatterin näyttämöllä nähdään suomenkielisenä kantaesityksenä Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander. Se on myös Svenska Teaternin ohjelmistossa. Näytelmä on kuitenkin tarkoitettu hiukan varttuneemmille lapsille. Tampere suosittelee esitystä 12 vuotta täyttäneille. Lisäksi ruotsiksi häärii Pippi Långstrump Svenska Teaternissa, jonka muukin ohjelmisto on ruotsinkielistä.

Nyt alkaa jo hengästyttää, vaikka vielä on kertomatta lukuisista loistavista näytelmistä. Helsingissä Ryhmäteatteri ja Q-Teatteri säväyttävät aina valinnoillaan samoin kuin monet pienet teatterit. Maakunnissa laitosteattereiden lisäksi harrastajateatterit saavat katsojat innostumaan laadukkaasti toteutetuista esityksistään. Karhulan Työväennäyttämöllä, joka sai vuoden 2010 harrastajateatteripalkinnon, hauskuuttaa Hilja Valtosen Vaimoke ja Haminan teatterissa Ken Ludwigin farssi Diivat. Molempien teattereiden esitykset ovat paikallisen väestön suuressa suosiossa.

Stand up-esitykset ja iprovisaatioteatteri ovat saaneet jalansijan teattereissa. Esitykset ovat yleensä teattereiden tilaamia vierailunäytäntöjä, joiden hyvin ajoitettu tilannekomiikka saa yleisöltä raikuvat naurut, ja sehän on idean tarkoituskin. Vuosittain Kotkassa milloin ajankohtaista kabareeohjelmaa tai musiikkipitoisia tuotantoja on esitetty kautta maan tunnetuksi tulleessa entisessä merimieskapakassa Kairossa. Se on saavuttanut teatterimme näyttämönä vakiintuneen suosikkiaseman vuonna 1986 ensi-iltansa saaneesta Maratontansseista lähtien.

Teatterimme kautta Suomen tarjoavat todella jokaiselle jotakin laadusta tinkimättä, oli sitten kysymys tragediasta, komediasta tai musikaalista. Ai niin, lopuksi on vielä mainittava Kvartetti. Tällä näytelmällä Neil Hardwick näyttelijöineen on saanut aikaan 31.1.2002 alkunsa saaneen kansanliikkeen, jota ei näytä pysäyttävän mikään. Eikä tarvitsekaan, sillä tarjolla on taidetta - teatteritaidetta!

T.R.

Lähteet:

Internet / Teattereiden sivustot

Event / Lippupisteen tapahtumat ja elämykset, talvi 2010-2011

Voima-lehti n:o 9/2010

Thursday, November 18, 2010

Nykyteatteria?

Tutkimusten mukaan noin puolet suomalaisista käy teatterissa ainakin kerran vuodessa. Mieluiten suomalaiset katsovat kotimaista komediaa. Esityksen valintaan vaikuttavat vahvasti myös hinta sekä siinä esiintyvät näyttelijät. Myös teoksen tunnettuvuudella on vaikutuksensa esitystä valittaessa.

Kotimainen nykyteatteri kiinnostaa siis suomalaisia yhä edelleen, vaikka erilaisiä sähköisen viestinnän muotoja nousee jatkuvasti kilpailemaan suosiosta. Mitä nykyteatteri sitten on? Nykyteatteri on käsite, joka voidaan määrittää hyvin monin tavoin. Joidenkin asiantuntijoiden ja tutkijoiden mielestä nykyteatteri on aikaansa sidottua teatteria. Se on teatteria, jota tehdään juuri nyt, vuonna 2010. Toisten mielestä nykyteatteri käsittää 60-luvulle ja sen jälkeiseen aikaan sijoittuvan teatterin. Joidenkin mielestä käsitettä ei ole syytä sitoa aikaansa, vaan ajatella sitä ilmiönä, jossa pyritään uusin teatterin keinoin löytämään tuoreita ajatuksia ja näkökulmia. Tällaisestä näkökulmasta katsottuna nykyteatteri voidaan rinnastaa esimerkiksi nykytanssiin tai nykytaiteeseen. Määritellään nykyteatteri millä tavoin tahansa, yhtäläinen mielipide on, että sitä tehdessä tulisi löytää aina jotain uutta. Nykyteatterille asetetaan paineita vaatiessa sitä jatkuvasti uudistumaan muun maailman mukana.

Nykyteatteri liitetään usein termeihin kokeellinen ja kokeileva teatteri. Erityisesti silloin, kun nykyteatteri määritellään uutta luovaksi ilmiöksi, nämä termit nousevat usein esiin. Kokeellisuudella tarkoitetaan juuri uusia tapoja etsiä ja löytää. Kokeilemalla voidaan teatterissa löytää jotain uutta ja ennennäkemätöntä. Yleisesti ottaen kokeellisella teatterin tekemisellä pyritään nimenomaan avaamaan käsityksiä ja tuulettamaan perinteisiin jämähtäneitä työskentely- ja ilmaisutapoja. Termeillä on kuitenkin myös vahva negatiivinen lataus. Joidenkin mielestä kokeellinen teatteri on usein teennäistä pyrkyryyttä, jossa ei päästä muuhun kuin tekotaiteelliseen ja sisäänpäinkääntyneeseen lopputulokseen. Tälläisiä mielipiteitä löytyy niin katsojien, kriittikkojen kuin teatterin ammattilaistenkin keskuudessa. Mistä tälläiset mielipiteet syntyvät? Kaikki tekijät eivät pysty aidosti puhuttelevaan, uudenlaiseen ilmaisun tapaan, vaan vääntävät väkisin liian vaikeaa taidetta, jota eivät lopulta itsekkään ymmärrä. Taiteen ei tarvitse olla helppoa tai itsestäänselvää. Pyrkimyksenä olisi kuitenkin koskettaa muitakin kuin itse tekijöitä.

Teatterialan lehdissä ja muissa alan keskusteluissa usein parjataan laitosteattereiden taipumusta pelata varman päälle tuomalla ensi-iltaan yhä uudestaan perinteiset musikaalit ja kansaan uppoavat farssit. Toivotaan, että pientenkin kaupunkien teattereilla olisi uskallusta ottaa ohjelmistoonsa jotakin erilaisempaa ja kokeilevampaa. Laitosteattereiden ahdinko on kuitenkin helppo ymmärtää. Riskinotto vaatii paljon rohkeutta, koska lipputulot pitävät talouden tasapainossa. Toki monet laitosteatteritkin tuottavat silloin tällöin jotakin uskaliaampaa. Näissä tapauksissa on tyypillistä, että teokset saavat kriitikot puolelleen, mutta esitys ei löydä katsojiaan. Isommissa kaupungeissa ja pääkaupunkiseudulla on helpompi tarttua uskaliaisiin aiheisiin rajoja rikkovalla otteella, koska katsojia on yksinkertaisesti enemmän. Tutkimusten mukaan erityisesti laitosteattereiden penkkejä eniten kuluttavat keski-ikäiset, hyvätuloiset naiset. Useimmilla heistä, kuten myös muistakin teatterin suurkuluttajista, ensisijainen tavoite on tulla teatteriin viihtymään. Liian raskaat ja vaikeasti ymmärrettävät teokset eivät välttämättä täytä tätä halua.

Joskus teattereiden rohkeat vedot tuottavat hedelmää. Esimerkkinä Kotkan kaupunginteatterissa marraskuussa 2009 ensi-iltansa saanut nuorten elämää, rakkautta, seksiä ja itsensä etsimistä ja löytämistä käsittelevä Rakkausjuttu. Näytelmä oli tapaus Kotkassa jo siinä mielessä, ettei kaupunginteatteri ollut tehnyt talon omin voimin näytelmää nuorille miesmuistiin. Näytelmä oli rohkea ja raikas. Pirstaleista juonta kuvattaessa käytettiin hyväksi videotekniikkaa, joka lisäsi moniulotteisuutta teokseen. Työryhmän rohkea ja ennakkoluuloton asenne ja ote saivat kiitosta niin kriitikoilta kuin yleisöltäkin. Rakkausjuttu löysi hyvin yleisönsä. Työryhmä sai houkuteltua teatteriin nuorisoa, jota yleensä on vaikea saada lähtemään teatteriin. Tämä osoitti sen, kuinka pienenkin kaupunginteatterin riskinotto voi tuottaa hienon tuloksen. Rakkausjuttu poikkesi rajusti teatterin muusta linjasta, ja uskon juuri nyky-aikaisen ja raikkaan lähestymistavan houkutelleen myös nuoret teatteriin.

Uusia näkökulmia ja ajatuksia voi löytää myös koko kansan tuntemista klassikoista. Tarttuminen klassikoihin uudella otteella vaatii suurta rohkeutta. Hyvänä esimerkkinä vuonna 2007 Kansallisteatterissa ensi-iltansa saanut Kristian Smedsin Tuntematon Sotilas. Smedsin ja hänen työryhmänsä näkemys Linnan Tuntemattomasta sotilaasta herätti suunnattoman kohun puolesta ja vastaan. Valtavan menestyksen saanut esitys herätti ristiriitaisia tunteita. Puolustajien mielestä Smedsin tulkinta teki kunniaa Linnalle ja onnistui tuomaan Linnan sanoman uskottavan koskettavasti tähän päivään. Joidenkin mielestä rajoja rikkova teos oli jopa ratkaiseva suunnan näyttäjä muuten pysähtyneessä suomalaisessa teatteri- ja kulttuurielämässä. Vastustajat kokivat teoksen vastenmieliseksi ja loukkaavaksi. Heidän mielestään teos oli teennäisen provosoiva ja suurta klassikkoa halventava.

Tälläinen kuohunta yhdestä näytelmästä osoittaa teatterin suuren arvon. Smedsin huippusuosittu teos herätti ihmisissä tunteita, niin positiivisia kuin negatiivisiakin. Esitys herätti keskustelua, ei pelkästään Linnan kuvaamasta ajasta ja maailmasta, vaan myös tästä päivästä ilmiöineen. Smedsin luoma liitäntä tämän päivän ilmiöihin, tapahtumiin ja henkilöihin nosti valtavan kohun. Ilman kuohuvaa kohua ei olisi syntynyt keskustelua. Smeds siis onnistui siinä mihin moni teatterintekijä pyrkii jokapäiväisessä työssään.


Teatterimaailmassa, kuten muissakin taiteen maailmoissa, on tapana vertailla, kritisoida, keskustella ja lokeroida erilaisia osa-alueita ja työskentelytapoja. Pyrkimyksenä on usein laittaa taiteen ja teatterin muotoja paremmuusjärjestykseen, mikä ei mielestäni palvele teatteria millään tavalla. Toisten mielestä teattereiden tulisi sinnikkäästi puskea ohjelmistoihinsa suuria klassikoita ja tätä kautta kunnioittaa, säilyttää ja siirtää kulttuuriperintöä eteenpäin. Ajatus on jalo, ja klassikot tulevat toivon mukaan säilyttämään asemansa teattereissa. Klassikoissa on kuitenkin jämähtämisen vaara, tekijöidensä tukeutuessa liiaksi kuuluisaan tekstiin. Klassikkoa on rohkeidenkin tekijöiden vaikea uhmata, vaikka se voisikin tehdä hyvää niin tekijöille, katsojille kuin teoksillekin.
Joidenkin mielestä kevyet musikaalit ja iloittelevat farssit on turhamaista hölynpölyä, joilla ei ole mitään tekemistä oikean taiteen ja teatterin kanssa. On kuitenkin mahdotonta kiistää, etteivätkö tälläiset teokset hyvin tehtyinä purisi yleisöön. Kevyttä teatteria puolustavat käyttävät usein argumentteinaan sitä, kuinka paljon juuri nämä teatterin muodot vaativat lahjakkuutta ja monipuolisuutta tekijöiltään. Oma mielipiteeni on, että jos jokin saa ihmisen hetkeksi tuntemaan olonsa hyväksi ja kevyeksi, tälläinen taiteen muoto ei missään nimessä voi olla turha. Ymmärrän arvostelijoita siinä mielessä, että usein näissä osa-alueissa turvaudutaan vanhoihin kaavoihin tylsyydenkin uhalla. Usein unohdetaan, että myös kevyen teatterin muodoissa voidaan löytää ja kokeilla jotakin uutta ja ennennäkemätöntä.

Aiemmin mainitsemissani teatterin muodoissa on puolensa ja niistä kaikki voivat puhutella katsojaa yhtä lailla modernimman ja kokeellisemman teatterin kanssa. Antaisin kuitenkin suuren arvon uusille teksteille ja tavoille tehdä nykyteatteria. Erityistä lahjakkuutta ja pelisilmää vaatii uuden luovuuden ja kuuluisan klassikon tai vaikkapa kevyen komedian yhdistäminen.

Mikä on sitten niin sanottua oikeaa taidetta ja teatteria? Alan lehtiä ja muita keskusteluja seuratessa tulee usein tunne, että sen pitäisi olla jotakin hyvin vaikeaa ja omituista. Monissa nykyteatterin teoksissa sorrutaan yliyrittämiseen ja päälleliimattuun tekotaiteellisuuteen yritettäessä saada teoksesta mahdollisimman moniulotteinen- ja tasoinen. Mielestäni olisi kuitenkin tärkeää muistaa, että teatterikin on ”vain” teatteria, ei sen enempää eikä vähempää. Mieleen tulee sanonta: ”Vähemmän on enemmän.”

M-M.M
Lähteet:
Teatteri-lehti
Helsingin Sanomat
Kymen Sanomat
Kotkan kaupunginteatteri
Internet

Monday, January 18, 2010

Kirjasta elokuvaksi 2000-luvulla

Kirjoista on tehty paljon erilaisia elokuvia Margaret Mitchellin Tuulen viemästä lukuisiin satukirjoihin. Viimeisen kymmenen vuoden aikana tällaisia elokuvia on valmistunut yhä enemmän. Etenkin bestseller-kirjoista suurin osa kääntyy nykyisin myös elokuvaksi. Yhdysvalloissa näitä elokuvia on valmistunut hyvin paljon, mutta muuallakin maailmassa niitä on tehty, myös Suomessa.


Kotimaiset

Suomalaisista elokuvista mainittakoon Arto Paasilinnan humorististen kirjojen pohjalta valmistuneet komediat Hurmaava joukkoitsemurha (2000) ja Kymmenen riivinrautaa (2002). Katja Kallion kirjoittamasta rakkausromaanista Kuutamolla tehtiin elokuva vuonna 2002. Leena Landerin romaaneista koulukotikuvaus Tummien perhosten koti valmistui 2008, samoin kuin Käsky, jonka tapahtumat sijoittuvat vuoden 1918 sisällissodan aikoihin. Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie oli myyntimenestys vuonna 2002 ja elokuvakin keräsi yleisöä hyvin 2004. Se kertoi, kuinka kalliiksi voi käydä unelma omakotitalosta Helsingissä.

Klaus Härön elokuva Äideistä parhain on saanut mainetta myös maamme rajojen ulkopuolella. Sen pohjana on Heikki Hietamiehen romaani suomalaisista sotalapsista Ruotsissa.

Suomalaisista kirjoista on elokuviksi juuri nyt syksyllä 2009 valmistunut sekä Veikko Huovisen korpifilosofi Konsta Pylkkäsestä kertova Havukka-ahon ajattelija että Väinö Linnan uudelleen filmatisoitu Täällä Pohjantähden alla, joka kertoo Koskelan perheen vaiheista1900-luvun alkupuolella. Toinen osa Pohjantähdestä ilmestyy tosin vasta vuonna 2011. Ruotsinkielisistä kirjoista on elokuviksi tehty Kjell Westön Leijat Helsingin yllä (2001) ja Lars Sundin pohjalaiskuvaus Colorado Avenue (2007).

Satukirjoista tehdään aika vähän elokuvia. Suomessa on ilmestynyt vain Sinikka ja Tiina Nopolan lastenkirjoihin perustuvat Heinähattu ja Vilttitossu, jossa ei ole ollenkaan väkivaltaa ja joka kertoo kahdesta pienestä tytöstä, sekä Risto Räppääjä, jossa on päähenkilö nuori poika. Suomalaiseksi voidaan laskea myös Suomessa vuonna 2006 animaatiosarjasta muokattu Muumi ja vaarallinen juhannus. Tove Jansson oli alkujaan mukana sarjan tekemisessä.


Fantasia ja sci-fi

Menestynein kirjasta tehty elokuva viime vuosikymmenellä on ollut Taru sormusten herrasta. J.R.R. Tolkienin fantasiakirjan pohjalta tehtiin kaikkiaan kolme elokuvaa: Sormusten ritarit (2001), Kaksi tornia (2002) ja Kuninkaan paluu (2003). Ne kertovat tarinan hobiteista, jotka matkaavat uuteen kotiinsa mukanaan ihmeitä tekevä sormus.

Toinen fantasiasarja, joka on melkein yhtä suosittu - sekä kirjoina että elokuvina - on Harry Potter. J. K. Rowlingin kirjoittamat kirjat ilmestyivät vuosina 1997 - 2007. Elokuvista ovat ilmestyneet Harry Potter ja viisasten kivi 2001, Harry Potter ja salaisuuksien kammio 2002, Harry Potter ja Azkabanin vanki 2004, Harry Potter ja liekehtivä pikari 2005, Harry Potter ja Feeniksin kilta 2007 ja Harry Potter ja puoliverinen prinssi 2009. Viimeinen osa, Harry Potter ja kuoleman varjelukset, tullee näillä näkymin elokuvateattereihin kahtena eri elokuvana 2010 ja 2011. Sarja kertoo velhopoika Harry Potterin kouluajasta Tylypahkan sisäoppilaitoksessa.

Muista fantasiaelokuvista mainittakoon vampyyripojasta kertovat Twilight- sarjan Houkutus (2008) ja Uusikuu (2009), jotka perustuvat Stephenie Meyerin kirjoihin. Sarja saanee jatkoa tulevaisuudessa. Samoin voi jatko-osia saada Linnunradan käsikirja liftareille (2005), jonka perustana on Douglas Adamsin samanniminen kirja.

Täydellinen floppi oli sen sijaan John Travoltan ohjaama Taistelukenttä maa (2009), joka perustui skientologian perustajan L. Ron Hubbardin kirjaan. Myös elokuva Kultainen kompassi (2007) oli Yhdysvalloissa melkoinen pettymys, vaikka muualla maailmassa se menestyi. Sen pohjana oli Philip Pullmanin trilogian Universumin tomu ensimmäinen osa. Jatko-osista ei vielä ole täyttää varmuutta.

Varsin lohduttoman tulevaisuuden kuvan tarjoaa elokuva Tie (2009), joka perustuu Cormac McCarthyn kirjaan. Siinä mies ja poika vaeltavat ydinsodan runteleman maiseman halki kohti rannikkoa vältellen aseellisia jengejä.


Toiminta ja kauhu

Dan Brownin kirjat Da Vinci-koodi ja Enkelit ja demonit olivat maailmanmenestyksiä. Niistä filmatut elokuvat vuosina 2006 ja 2009 olivat myös varsin suosittuja. Ne käsittelivät salaisia uskonnollisia veljeskuntia, josta nousi kohu roomalaiskatolisten joukossa. James Bond-elokuvista mainittakoon Ian Flemingin kirjaan pohjautuva Casino Royale vuodelta 2006, jossa uutena Bondina on Daniel Craig. Virolainen sotaelokuva Nimet marmoritaulussa (2002) perustui Albert Kivikasin romaaniin Viron vapaussodasta 1919.

Kauhuelokuvista mainittakoon Thomas Harrisin romaaneihin pohjautuvat Hannibal (2001), joka oli jatkoa vuonna 1991 filmatulle Uhrilampaille, ja Punainen lohikäärme (2002), joka puolestaan sijoittuu tarinassa ajallisesti ennen näitä toisia. Ne kaikki kertovat psykopaatti Hannibal Lecterin elämästä. Stephen Kingin romaaneista on viime vuosina kuvattu ainakin Unensieppaaja vuonna 2003.


Draama

Älä liiku (2004) pohjautuu Margaret Mazzantinin romaaniin, jossa onnettomuudessa loukkaantuneen tytön isä muistelee 16 vuotta aiemmin tapahtunutta rakkaussuhdetta siivoojaan. Melodraama kertoo intohimosta, rakkaudesta, uskottomuudesta ja syyllisyydestä.

High Fidelity (2000) puolestaan on amerikkalaistettu britin (Nick Hornby) kirjoittama anekdoottinen levykauppiaan päiväkirja. Fast food nation (2006) on alkuaan dokumentaarinen Eric Schlosserin kirja, joka kertoo pikaruokateollisuudesta kolmen eri näkökannan kautta. Islantilainen elokuva 101 Reykjavik (2000) perustuu samannimiseen Hallgrimur Helgasonin kirjaan.

Lukija vuodelta 2008 on yhdysvaltalainen lähihistoriallinen elokuva, joka pohjautuu Bernhard Schlinkin romaaniin. Siinä mies lukee ääneen kirjoja entiselle keskitysleirin naisvartijalle, joka ei osaa itse lukea. Ilmiantajan (2009) pohjana on Kurt Eichenwaldin kirja The Informat, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin. Elokuva kertoo enemmän hoitamattomasta mielisairaudesta kuin kartellista liike-elämässä. Amerikan Psyko vuodelta 2000 on satiirinen kuvaus 1980-luvun Yhdysvalloista. Se pohjautuu Brett Easton Ellisin romaaniin.

Fridan (2003) pohjana on Hayden Herreran teos Frida Kahlosta, meksikolaisesta taidemaalarista. Perhonen lasikuvussa (2007) on aivohalvaantuneen ranskalaisen Jean Dominique Baubyn omaelämäkerta, jonka hän "kirjoitti" silmiä räpyttämällä. Bauby kuoli pian kirjan ilmestymisen jälkeen. Luokassa (2008) kirjan kirjoittaja Francois Begaudeau esittää itseään, opettajaa pariisilaisen lähiön yläasteella vuoden verran yhteiskunnallisesti tiedostavassa elokuvassa.


Romantiikka

Bridget Jones - elämäni sinkkuna (2001) teki pääosan esittäjästä Renée Zellwegeristä maailmankuulun. Elokuvan pohjana on Helen Fieldingin romaani. Katarina Mazettin romaani Parfyymia peräkammarissa sai elokuvana nimekseen Naapurihaudan kaveri (2002). Se kertoo kahdesta leskestä, jotka tutustuvat hautausmaalla käydessään vierekkäisillä haudoilla. Sophie Kinsellan romaaneihin Himoshoppaajan salaiset unelmat ja Himoshoppaaja vierailla mailla perustuva elokuva Himoshoppaajan salaiset unelmat (2009) on romanttinen komedia naisesta, jonka intohimona on tavaroiden ostelu. P.S. Rakastan sinua (2007) on irlantilaisen Cecelia Ahernin menestyskirjaan perustuva elokuva Hollysta, joka leskeksi jäätyään saa kirjeitä kuolleelta aviomieheltään.


Sadut

Saduista Jali ja suklaatehdas (2005), joka perustuu Roald Dahlin samannimiseen satukirjaan, on filmattu aikaisemminkin. Samoin on laita Jules Vernen kirjaan perustuva Maailman ympäri 80 päivässä (2204), jonka tarinaa on hiukan muunneltu elokuvaan. Narnian tarinat vievät lapset maahan, jossa eläimet puhuvat. Ne on kirjoittanut C.S. Lewis. Elokuvat ovat ilmestyneet seuraavasti: Velho ja leijona 2005, Prinssi Kaspian 2008 ja Kaspianin matka maailman ääriin ilmestyy vuonna 2010. Silta salaiseen maahan (2007) perustuu Katerine Patersonin palkittuun kirjaan. Se kertoo pojasta ja tytöstä, jotka luovat mielikuvitusmaailman, josta saavat voimia nousta koulukiusaajia vastaan.



Muitakin elokuvia on kirjoista tehty kuin tässä mainitut. Elokuvista kirjoja ei useasti tehdä, vaikka Alistair MacLean kerran niin tekikin. Hän innostui kirjoittamaan aikoinaan kirjan elokuvaan Kotkat kuuntelevat laatimansa käsikirjoituksen perusteella. Elokuva ei aina vastaa lukijan kirjasta luomaa mielikuvaa. Usein kirja onkin monen mielestä parempi kuin elokuva. Tämä tietenkin riippuu siitä, onko lukenut kirjan, josta filmi on tehty, vai ei.
H.S.


Lähteet:

Internet
Sanoma- ja aikakauslehdet